Glenfarclas 105
Ei,
ei suinkaan, 105-vuotiasta viskiä ei ole olemassakaan. Tähän mennessä vanhin
pullotettu viski on Mortlachin 70-vuotias mallas. Harva viski pääsee lähelle
noinkaan vanhaa ikää, koska haihtumisen vuoksi alkoholiprosentti laskee alle
neljänkymmenen. Alle 40 % tislettä ei saa lain mukaan enää kutsua viskiksi.
Glenfarclas
105 saa nimensä brittiläisestä proof-asteikosta.
Amerikassa pulloihin merkataan edelleen alkoholipitoisuus proofina, mutta
Britanniassa sen käyttö loppui vuosiluvun vaihtuessa 80-luvulle. Brittien
proof-asteikko tulee siitä, kun merimiehet saivat päivittäin annoksen rommia,
ja he halusivat tietysti pitää huolen, että rommi on riittävän vahvaa. Niinpä
merimiehet sekoittivat rommia ruutiin ja testasivat, syttyykö ruuti. Alle 57,15
prosenttisella rommilla ruuti ei palanut, joten sitä laimeampi juoma oli under proof. Rommi, jonka kanssa ruuti
syttyi, oli riittävän vahvaa, joten se sai arvokseen 100° proof. Käytännössä siis britannialainen proof on
noin 1,75 kertainen meidän käyttämäämme alkoholiprosenttiin (ABV, tilavuusprosentti) verrattuna.
Amerikassa
edelleen käytössä oleva proof-asteikko on helpompi: proof on tuplasti
tilavuusprosenttia suurempi. Se perustuukin yksinkertaisesti vain alkoholin
tilavuusprosenttiin. Siispä esimerkiksi Glenfarclas 105 olisi Yhdysvalloissa
120 proof, koska siinä on 60 til-% alkoholia.
Kuva: Whiskysite |
Turun
Hunter’s Innin hyllyllä, bourbonien ja irkkuviskien seassa, seisoo melko
yllättävä pullo: 1990-luvulla pullotettu Glenfarclas 105. Minulle ei
siis ainakaan ole epäselvää, että on tehtävä pieni vertailu uuden ja vanhan pullotteen
välillä.
Kumpikin
Glenfarclas 105 (60 %) on terävä
nenässä – onhan suurin osa siitä alkoholia. Ei jää epäselväksi, että kyseessä
on sherrytynnyrissä ikäännytettyä viskiä. 2010-luvun pullotteessa rikki,
mausteisuus ja lämmin punamarjainen hedelmäisyys ovat kovasti esillä tuoksussa.
Vanhemmassa jossain määrin karkkinen hedelmäisyys on suunnilleen johtava
suunta. Uudestakin sitä löytyy, mutta ei yhtä paljoa. Selkeä yhteinen tuoksu on
ruosteinen suolavesi. Se on ehkä hieman sellainen metallinen ja ei toivottu
aromi, mutta kummassakaan se ei ole suuresti esillä.
Ilman
vettä kumpikin on erittäin terävää, suorastaan karua. Vettä on siis lisättävä
reilusti, ja sen myötä kumpikin muuttuu pehmeäksi. Molemmissa maistuu
hedelmäisyys. Vanhassa se on selkeästi raikkaan oloista, mutta uudemmassa
hedelmäisyys ei olekaan niin selvää. Se ikään kuin yrittää esittää vähän
kuivattua hedelmää, pähkinää ja täyteläistä hunajaa samalla, kun päärynäinen –
jopa esanssinen – hedelmäisyys yrittää omiaan. Mielestäni 2010-luvun
satavitonen ei ole tarpeeksi tasapainoista. 90-luvun versio on hedelmäinen,
yrttiliköörinen, makea, hieman päärynäinen ja vähän maltainen. Tuoksun
mausteisuus ei kummassakaan yllättäen tunnu pahemmin maussa.
Kumpikaan
ei ole maultaan superpitkä, mutta uudempi versio voittaa täpärästi jälkimaun
pituudessa.
Lyhyesti: Molemmat viskit yllättivät
positiivisesti; aiemmin uudempi on jättänyt minulle turhan rujon kuvan
itsestään. Tykkäsin enemmän 1990-luvun versiosta, koska se oli uudempaa
tasapainoisempi. Valitettavasti vanhaa versiota tuskin löytyy oikein mistään,
mutta uusia pulloja saa netistä vähän joka puolelta. Hintaa pullolla ei ole
kuin nelisenkymppiä, joten sen bang for
the buck on hyvä, kuten Malt Maniacskin vuonna 2004 julisti. Saattaa olla,
että Glenfarclas 105 päätyykin ostoslistalleni.
Päivitys: Glenfarclas 105 kuuluu nykyään myös Alkon tilausvalikoimaan. Pullo maksaa vähän yli 70 €, mikä alkaa olla mielestäni jo liikaa tästä.
Päivitys: Glenfarclas 105 kuuluu nykyään myös Alkon tilausvalikoimaan. Pullo maksaa vähän yli 70 €, mikä alkaa olla mielestäni jo liikaa tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti