Glenfarclas 105

Glenfarclas 105

Ei, ei suinkaan, 105-vuotiasta viskiä ei ole olemassakaan. Tähän mennessä vanhin pullotettu viski on Mortlachin 70-vuotias mallas. Harva viski pääsee lähelle noinkaan vanhaa ikää, koska haihtumisen vuoksi alkoholiprosentti laskee alle neljänkymmenen. Alle 40 % tislettä ei saa lain mukaan enää kutsua viskiksi.

Glenfarclas 105 saa nimensä brittiläisestä proof-asteikosta. Amerikassa pulloihin merkataan edelleen alkoholipitoisuus proofina, mutta Britanniassa sen käyttö loppui vuosiluvun vaihtuessa 80-luvulle. Brittien proof-asteikko tulee siitä, kun merimiehet saivat päivittäin annoksen rommia, ja he halusivat tietysti pitää huolen, että rommi on riittävän vahvaa. Niinpä merimiehet sekoittivat rommia ruutiin ja testasivat, syttyykö ruuti. Alle 57,15 prosenttisella rommilla ruuti ei palanut, joten sitä laimeampi juoma oli under proof. Rommi, jonka kanssa ruuti syttyi, oli riittävän vahvaa, joten se sai arvokseen 100° proof.  Käytännössä siis britannialainen proof on noin 1,75 kertainen meidän käyttämäämme alkoholiprosenttiin (ABV, tilavuusprosentti) verrattuna.

Amerikassa edelleen käytössä oleva proof-asteikko on helpompi: proof on tuplasti tilavuusprosenttia suurempi. Se perustuukin yksinkertaisesti vain alkoholin tilavuusprosenttiin. Siispä esimerkiksi Glenfarclas 105 olisi Yhdysvalloissa 120 proof, koska siinä on 60 til-% alkoholia.

Kuva: Whiskysite

Turun Hunter’s Innin hyllyllä, bourbonien ja irkkuviskien seassa, seisoo melko yllättävä pullo: 1990-luvulla pullotettu Glenfarclas 105. Minulle ei siis ainakaan ole epäselvää, että on tehtävä pieni vertailu uuden ja vanhan pullotteen välillä.

Kumpikin Glenfarclas 105 (60 %) on terävä nenässä – onhan suurin osa siitä alkoholia. Ei jää epäselväksi, että kyseessä on sherrytynnyrissä ikäännytettyä viskiä. 2010-luvun pullotteessa rikki, mausteisuus ja lämmin punamarjainen hedelmäisyys ovat kovasti esillä tuoksussa. Vanhemmassa jossain määrin karkkinen hedelmäisyys on suunnilleen johtava suunta. Uudestakin sitä löytyy, mutta ei yhtä paljoa. Selkeä yhteinen tuoksu on ruosteinen suolavesi. Se on ehkä hieman sellainen metallinen ja ei toivottu aromi, mutta kummassakaan se ei ole suuresti esillä.

Ilman vettä kumpikin on erittäin terävää, suorastaan karua. Vettä on siis lisättävä reilusti, ja sen myötä kumpikin muuttuu pehmeäksi. Molemmissa maistuu hedelmäisyys. Vanhassa se on selkeästi raikkaan oloista, mutta uudemmassa hedelmäisyys ei olekaan niin selvää. Se ikään kuin yrittää esittää vähän kuivattua hedelmää, pähkinää ja täyteläistä hunajaa samalla, kun päärynäinen – jopa esanssinen – hedelmäisyys yrittää omiaan. Mielestäni 2010-luvun satavitonen ei ole tarpeeksi tasapainoista. 90-luvun versio on hedelmäinen, yrttiliköörinen, makea, hieman päärynäinen ja vähän maltainen. Tuoksun mausteisuus ei kummassakaan yllättäen tunnu pahemmin maussa.

Kumpikaan ei ole maultaan superpitkä, mutta uudempi versio voittaa täpärästi jälkimaun pituudessa.

Lyhyesti: Molemmat viskit yllättivät positiivisesti; aiemmin uudempi on jättänyt minulle turhan rujon kuvan itsestään. Tykkäsin enemmän 1990-luvun versiosta, koska se oli uudempaa tasapainoisempi. Valitettavasti vanhaa versiota tuskin löytyy oikein mistään, mutta uusia pulloja saa netistä vähän joka puolelta. Hintaa pullolla ei ole kuin nelisenkymppiä, joten sen bang for the buck on hyvä, kuten Malt Maniacskin vuonna 2004 julisti. Saattaa olla, että Glenfarclas 105 päätyykin ostoslistalleni.

Päivitys: Glenfarclas 105 kuuluu nykyään myös Alkon tilausvalikoimaan. Pullo maksaa vähän yli 70 €, mikä alkaa olla mielestäni jo liikaa tästä.

The Balvenie Rum Cask 17 yo

The Balvenie Rum Cask 17 yo

Monet sanovat, etteivät pidä viskistä. Minä sanon, että tuo on typerästi sanottu. ”Viski” tarkoittaa käytännössä vain sitä, että juoma on valmistettu mallasohrasta, mahdollisesta jyväviskistä, hiivasta ja vedestä ja se on ikäännytetty vähintään kertaalleen aiemmin käytetyissä tynnyreissä vähintään kolmen vuoden ajan. Maun kanssa sanalla viski ei käytännössä ole aina mitään merkitystä.

Sanotaan, että viskin mausta 80 % tulee tynnyristä. Erilaisia tynnyreitä on taas olemassa lukuisia. Selvästi eniten käytetään bourbontynnyreitä, ja sherrytynnyrit tulevat hyvänä kakkosena. Vähäisissä määrin käytetään myös harvinaisempia tynnyreitä, kuten rommitynnyreitä.

Kuva: The Balvenie

The Balvenien 17-vuotiaassa rommitynnyriversiossa (43 %) tynnyrin vaikutus on niin selvää, että ensimmäinen nuuhkaisu suorastaan pelästyttää: onko lasissa varmasti viskiä? Ei, tämän on oltava rommia. Lämpimän mausteinen appelsiinimarmeladi ja ruusukvitteni ovat aivan kuin tummasta rommista. Hedelmää on, mutta eri tavalla kuin viskeissä yleensä. Passionhedelmäkään ei tuoksu tässä erityisen raikkaana, vaan se on tietyllä tapaa kitkerän tai tanniinisen oloista. Kanelia löytyy myös, mutta sekään ei ole tavallista kanelia – se on jopa pirteää. Vesi lisää viskiin ruohoisen elementin.

Maku menee aivan samaa linjaa tuoksun kanssa – rommia. ”Kitkeräinen hedelmä”, kuten muistiinpanoihini kirjoitin, on maun selvä suunta. Se täydentyy appelsiinin kuoren ulko- sekä sisäpinnalla, kitkerähköllä vaniljalla, Resilarmaisella yskänlääkkeellä ja kevyellä oliivisuudella. Suussa viski tuntuu pehmeähköltä sekä täyteläiseltä. Toisin kuin monesti, tämän kohdalla kitkeryys hellittää jälkimakuun päästessä. Maku on kuitenkin kokonaisuudessaan korkeintaan keskipitkä.

Vettä tämä viski ei välttämättä tarvitse ollenkaan. Hedelmäisyys runsastuu vedellä, mutta toisaalta kokonaisuus heikentyy hieman. Vähän vettä voi lisätä, mutta ei kyllä montaa tippaa per senttilitra.

17-vuotiaan Rum Caskin aromimaailma on todella mielenkiintoinen. Se on erinomainen esimerkki siitä, että viskejä on hyvin erilaisia. Yllättävää on, että se on vain rommitynnyriviimeistelty, koska rommisuus on niin voimakasta. Tosin viimeistelyn kestoa ei kerrota, joten se voi olla melko pitkäkin, jopa 3–4 vuotta.

Lyhyesti: Balvenie Rum Cask 17 yo on käytännössä rommia. Se on hyvin mielenkiintoinen viski, mutta toisaalta sitä voi olla hieman hankalaa pukea sanoiksi. Tuoksuja ja makuja löytyy yllin kyllin ja helposti, mutta monet niistä ovat niin poikkeuksellisia viskimaailmassa, että niitä ei ole ihan helppoa kuvailla sanoin. Jo seitsemän vuotta sitten pullotettuna ja melko pienenä eränä julkaistuna viskinä sen saatavuus on melko huono nykyään. Pikaisella haulla ainakin yksi nettikauppa myy sitä vähän reilun 300 euron hintaan. Siihen hintaan en ehkä ihan lähtisi pulloa ostamaan. Ravintoloista sitä voi kuitenkin löytyä hieman paremmin, ja ainakin Kerttulin Kievarissa hinta oli erittäin kohtuullinen. Jos joskus tulee mahdollisuus maisteluannokseen, kannattaa maistaa äkkiä!

Vakka-Suomen Panimo Sibelius

Vakka-Suomen Panimo Sibelius

Vuosi 2015 on Suomen kansallissäveltäjän, Jean Sibeliuksen, juhlavuosi. Sibelius syntyi vuonna 1865, joten tänä vuonna suomalaisen musiikin päivänä 8.12. hän täyttäisi 150 vuotta. Eipä kuitenkaan täytä, sillä hän kuoli jo vuonna 1957. Juhlavuoden kunniaksi Sibeliusta esitetäänkin poikkeuksellisen paljon – tosin tavallisenakin vuonna Sibelius kattaa lähes puolet Suomessa esitetystä suomalaisesta taidemusiikista.

Myös uusikaupunkilainen Vakka-Suomen Panimo on huomioinut Jannen juhlavuoden. Prykmestar-oluista tunnettu panimo valmistaa sen kunniaksi Sibelius-olutta, joka on ilmeisesti panimon ensimmäinen 0,33 litran pullossa oleva olut; kaikki muut ovat puolen litran pulloissa. Sibelius ei myöskään ole Prykmestar-niminen, toisin kuin panimon muut oluet. Se on tyyliltään vaalea lager, jota on maustettu katajalla.

Pullo on ihan hieno, mutta se ei ihan riitä

Pullon etiketissä on pitkät tarinat Sibeliuksen alkoholinkäytöstä – joka oli muuten niinkin runsasta, että hän muutti Helsingistä Järvenpäähän, Ainolaan,  pakoon rankkaa elämää vuoden 1904 syksyllä. Pullosta ei kuitenkaan käy ilmi edes mitä tyyliä olut edustaa. Siinä lukee vain ”täysmallasolut”. No, hintaa ei ole kuin 2,50 euroa ja kyseessä on hyvä säveltäjä niin miksei.

VASP:n Sibelius-olut (4,5 %) ei pahemmin vaahtoa kaadettaessa. Hyvä niin, koska mielestäni vaahto on yleensä vain juomisen tiellä. Väri muistuttaa mitä tahansa massalageria. Tuoksu sopii bulkkiolutmaiseen väriin: se on aika heikko ja lähinnä maltainen. Aluksi tuoksu kuitenkin jopa yllättää täyteläisyydellään; se kuitenkin latistuu äkkiä. Maltaisuus muistuttaa hieman kiukaalle kaadettua olutta. Humalointi on melko vähäistä ja hieman ruohoista, joskin lasin tyhjetessä se alkaa korostua. Tekisi mieli sanoa, että tuoksusta löytyy minimaalisen pieni inaus katajaa, mutta jätän sanomatta.

Makukin muistuttaa paljon mitä tahansa suomalaista keskiolutta. Sibelius-olut ei kuitenkaan ole erityisen vetistä. Maltaisuus on yllättävän täyteläistä alkumaussa, vaikka sekin laihtuu äkkiä keski- ja jälkimakuun päästessä. Maltaan laihtuessa ruohoinen humala saa vähän enemmän tilaa, mutta sekään ei erityisesti toimi ilman kunnollista mallaspohjaa. Kataja ei maussakaan ole erityisen mainittava komponentti, mutta jälkimausta voi havaita pientä katajaista mausteisuutta. Lopuksi suuhun jää pieni katkeroisuus.

Lyhyesti: Sibelius-olut on käytännössä kuin mikä tahansa massatuotettu vaalea lager, mutta hieman täyteläisempi – onhan se sentään täysmallasolut ilman lisättyä tärkkelystä. Kataja ei valitettavasti tunnu käytännössä ollenkaan. Mitään pahoja makuja ei ole, mutta ei ole kyllä pahemmin muitakaan makuja. Vaikka pullo maksaakin vain 2,50 € Citymarketissa, ei tätä kannata ostaa. En suinkaan sylje lasiin, mutta ei tämä mitään suuria makuelämyksiä tarjoa.

Ps. Olisikohan tämä ollut parempaa, jos musiikkilaitteeni olisivat toimineet ja olisin saanut Sibeliusta soimaan taustalle?

Balblair 2003

Balblair 2003

Jo vuonna 1790 perustettu Balblair on valitettavasti melko tuntematon tislaamo monille. Nimi saattaa olla tuttu, mutta itse viskiä tulee vain harvoin vastaan. Minulle Balblair on jättänyt niin hyvän kuvan, että sitä on ehdottomasti maistettava aina mahdollisuuden tullen. En nyt millään muista, minkä vuoden erää maistoin joskus aiemmin, mutta  se oli aivan uskomattoman pehmeää linnunmaitoa.

Balblairilla ei varsinaisesti ole yhtäkään niin sanottua perustuotetta. He julkaisevat ainoastaan tietyn määrän jonain tiettynä vuonna tislattua viskiä kerrallaan, ja uusia eriä tulee epätasaisin väliajoin muutaman kerran vuodessa. Siitä tulevat myös Balblairien nimet: jokainen erä nimetään tislausvuoden mukaan. Pullossa lukee myös pullotusvuosi, joten viskit voidaan laskea ikämerkityiksi. Balblair 03 on pullotettu vuonna 2013, joten se on 10-vuotiasta.

Kuva: Balblair

Balblair 2003 (46 %) on luonnollisen värinen eikä sitä ole kylmäsuodatettu. Alkoholiprosentti 46 on lähes varma merkki kylmäsuodattamattomuudesta, koska se on käytännössä matalin alkoholipitoisuus, jossa kylmäsuodattamaton viski voidaan pullottaa. Sitä laimeampi viski olisi sameaa, eikä sellainen olisi erityisen houkuttelevaa monien mielestä. Laimenemisen vuoksi kylmäsuodattamattomat viskit muuttuvat sameiksi, kun niihin lisää vettä.

Vuoden 2003 Balblair on ikäännytetty kokonaan toisen täyttökerran bourbontynnyreissä. Tynnyrit ja nuori ikä lisäävät itse tisleen merkitystä, ja sen myös huomaa. Tuoksu on kevyt. Hyvin voimakas kukkaisuus sopii täydellisesti yhteen kevyen Highland-tyylisen kaurakeksisyyden kanssa. Jos kukkaisuutta pitäisi tarkentaa, tulisi mieleen raaka omena, joka on dipattu limettimehuun.

Maussa kukkaisuus on vielä tuoksuakin voimakkaampaa, mutta mallas jää hieman pienemmälle. Alku on mansikkaisen makea, mutta suunta on hyvin nopeasti kuivumaan päin. Todella raikas ja ehkä hieman raaka omenaisuus on maussakin pienen raikkaan maltaisuuden kanssa läsnä. Lyhyt maku kääntyy ruohoiseksi, mutta sekin häviää melko nopeasti suusta.

Vettä kannattaa lisätä harkiten. Pieni tilkka tekee hyvää, koska se tekee Balblair nollakolmosesta juuri sitä superpehmeää viskiä, jota odotin. Mutta jo muutama teelusikallinen ohentaa koko viskin käytännössä vedeksi – maku häviää lähes kokonaan. Muutaman vesipisaran jälkeen Scotch mist on tosiasia, ja väri muuttuu jopa keltaiseksi. Hämärässä Koulussa viski alkoi näyttää hieman limoncellolta!

Lyhyesti: Balblair 2003 on kuin hento kukkakimppu. Liika kastelu tappaa sen, mutta voimissa ollessaan se tuoksuu miellyttävän kesäiseltä. Viski jää kuitenkin hieman yksipuoliseksi; olisin toivonut muutaman tuuman enemmän leveyttä makuskaalalle. Balblair ei silti vieläkään päässyt pettämään – ostan niitä jatkossakin aivan suoralta kädeltä, kun vaan tilaisuus tulee. Alkosta saa tällä hetkellä tilausvalikoimasta vain 1983 ja 1990 versioita, mutta nettikauppojen Balblair-valikoimat tuntuvat olevan varsin hyviä. 2003 vuoden tisleen hinta pyörii 50 euron hujakoilla, mikä on mielestäni juuri sopiva hinta.

Longrow Red Australian Shiraz Cask

Longrow Red Australian Shiraz Cask

Springbankin kahdesti tislattu tuotemerkki, Longrow, julkaisee vuosittain erän jossakin punaviinitynnyrissä ollutta viskiä. Tai ehkä double matured olisi oikea sana, sillä ainakin tämä Red Seriesiin kuuluva viski on ollut ensin kuusi vuotta bourbontynnyrissä ja sitten vielä viisi vuotta australialaisessa shiraz-tynnyrissä. Ikää sillä on siis vain 11 vuotta, mikä toisaalta ei tunnu olevan mitenkään poikkeuksellinen juttu etenkään Longrow’n ja Hazelburnin (saman tislaamon kolmesti tislattu viski) kohdalla.

Kuva: Master of Malt

Kun näin pullon Longrow’n punaviinitynnyriversiota ravintola Koulun hyllyllä, innostuin heti. Onhan kyseessä sentään mahdollisesti jopa lempitislaamoni ja vieläpä erikoisessa tynnyrissä ikäännytetty viski. Hoppuani ei luonnollisestikaan vähennä tieto siitä, että pullo tuskin odottelee vuosikausia hyllyllä. Turha myöskään odottaa, että sitä tulisi lisää.

Jos tynnyrit on kuljetettu tislaamolle kokonaisina, saattaa niiden pohjalla olla edelleen loraus aiempaa sisältöä. Toisinaan jopa useampia litroja. Jos tynnyriä ei tyhjennetä täysin tai muuten vaan pestä oikein erityishuomiolla, voi viskin sekaan päästä tynnyrin aiempaa juomaa – tässä tapauksessa punaviiniä. Sainkin tästä kerran idean ja kokeilin lisätä tippa kerrallaan portviiniä lasilliseen viskiä. Käytin savuista Finlaggania ja jotain portviiniä, jonka nimeä en kehtaisi mainita. Lopputulos yllätti – köyhän miehen port finish toimi! Suosittelen kokeilemaan joskus ihan huvikseen.

Longrow’n Australian Shiraz Caskin (53,7 %) kohdalta en tiedä, onko tynnyrit kuljetettu kokonaisina vai ei, enkä uskalla lähteä arvailemaankaan. Tuoksussa on kyllä lempeän savuisuuden lisäksi raikasta hedelmää ja mansikkaa, jotka voisivat olla peräisin punaviinitynnyristä. Vaniljaa, hunajaa, toffeeta ja tammista puuta on myös – siis amerikkalaiselle valkotammelle, Quercus Alballe, tyypillisiä aromeita.

Tuoksu on lupaava ja tuo hymyn huulille. Makukaan ei petä. Viski on yllättävän pehmeä ollakseen nuorta ja tynnyrivahvuista. Vettä on kuitenkin syytä lisätä, sillä vielä en ainakaan ole törmännyt viskiin, joka toimisi yli 50 prosenttisena paremmin kuin hieman laimeampana. Maun mandariinisuus, hunaja ja vanilja sekä tietysti jopa hieman asfalttinen savu toimivat hyvin yhdessä. Punaviiniä mausta (tai tuoksustakaan) ei kuitenkaan suoraan löydä. Maussa ehkä sellainen pienen pieni kellarisuus – märkä puu ja märkä hiekka – viittaa punaviiniin, mutta ei sitä sokkona tunnistaisi.

Lyhyesti: Punaviinitynnyri ja savuviski eivät kuulosta välttämättä kaikkista toimivimmalta yhdistelmältä, mutta Longrow todistaa tuollaiset luulot vääriksi. Shiraz Cask on erittäin onnistunut viski – toisin kuin saman sarjan portviiniversio, joka jäi vain ”ihan ok” –tasolle. Pullojen saatavuus on nykyään aika huono, mutta noin 80 euron hintaan Red-sarjan shiraz-versio on ostamisen arvoinen.  Kannattaa pitää silmät auki, koska ravintoloista sitä voi vielä löytyä!